Olin salilla juoksemassa yksi päivä ja olin päättänyt, että juoksen 10 kilometria. Oon juossu yleensä jotain viiden kilsan lenkkejä, mutta halusin pistää paremmaksi. Aluksi juokseminen vaikutti helpolta, mutta about kuuden kilsan kohdalla teki mieli luovuttaa. Päättäväisesti jatkoin juoksemista ja kun oli yhdeksän kilsaa mittarissa niin kovensin vauhtia ja annoin vain palaa. Juoksemisen jälkeen olin tosi ylpeä ittestäni että mä pystyin siihen. Sen jälkeen pystyin kehuskella muille etä tulipa juostua 10 kilsaa. Tästä mulla tuli mieleen, että tää vaihtarivuosi on mulle vähän niin kuin toi 10 kilsan lenkki. Silloin kaksi kuukautta sitten kun tulin tänne, kaikki oli uutta ja se uutuuden viehätyksentunne. Nyt olen saanut arjen kulumaan täällä, on tietty arkirutiini millä mennään, on kavereita ja ihana hostperhe + tietysti mun rakas perhe ja ihanat kaverit Suomessa jotka auttaa pärjäämään mua täällä. Oon kokenut sellaisiakin hetkiä kun on tehnyt mieli luovuttaa ja lähteä kotiin, mutta mä oon jaksanut ponnistaa niistäkin hetkistä ja katsoa tulevaisuuteen ja tajunnut sen että tunnelin päässä on aina valoa. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto, ainakaan minulle ja en puhu nyt vaan tästä vaihtarivuodesta vaan kaikesta esimerkkinä toi mun 10 kilometrin lenkki, en luovuttanut vaikka mieli teki. Mun iskän tyypillinen sanonta olis varmaan tähänkin että " se mikä ei tapa, se vahvistaa"

- Ansku